Nokkonen

Tässä lisää netistä löytämiäni tietoja nokkosesta.


Nokkonen kuitukasvina
Nokkosen historiaa 

Nokkosta tiedetään käytetyn kuitukasvina jo 2500 eKr. Pohjois-Euroopan ja Antrean kivikautiset verkkolöydöt ovat todennäköisesti olleet nokkoskuituja. Länsi-Suomessa nokkoskangasta on löydetty rautakauden haudoista. Keski-Euroopan ja Skandinavian germaaniheimojen oletetaan käyttäneen nokkosta ompelemiseen, kudonnaisiin ja verkkoihin. Myös muualla Euroopassa on on tehty arkeologisia löytöjä nokkoskuidun käytöstä kalastus- ja pyyntivälineissä, mikä todistanee nokkoskuidun suhteellisen hyvän märkälujuuden. 

On myös oletettavaa, että osa arkeologisten hautalöytöjen pellavakankaista saattaa olla nokkoskangasta, sillä suomensukuisten kielten tutkijat ovat esittäneet arvailuja pellava-sanan merkityksestä. Heidän mielestään pellava-sana on saattanut tarkoittaa nokkosta. Tästä todisteena pidetään sitä, että suomalais-ugrilaiset heimot ovat käyttäneet nokkosta raaka-aineena langankehruussa.

Vanhin kirjallinen tieto nokkosen käytöstä kuitukasvina on saatu 1200-luvulta. Länsi-Euroopassa nokkosen käytön mainitaan olleen yleistä jo keskiajalla. Keski-Euroopassa nokkosen kehruu on säilynyt kauimmin ja etenkin Saksassa nokkosen arvoa kuitukasvina yritettiin korostaa. Siellä kuitutuotantoa harjoitettiin jopa teollisesti. Vuonna 1723 perustettiin Leipzigissä, Saksassa, nokkostehdas, jonka toiminta kuitenkin päättyi ilmeisesti vuosisadan loppuun mennessä. Tätä vanhaa elinkeinoa yritettiin elvyttää 1800-luvulla uudelleen perustamalla erityinen nokkostoimikunta, mutta vasta ensimmäisen maailmansodan aikoihin nokkonen sai kokea renesanssin. Sotaa käyvissä maissa oli puuvillapulan takia turvauduttava erilaisiin korvikkeisiin, tällöin keksittiin nokkosen hyödyntäminen uudelleen. 

Nokkosen ominaisuudet kuitukasvina

Nokkoskuidut ovat puhdasta selluloosaa. Kuidut saadaan kasvin varresta kovan, vahamaisen kuoren alta. Kuitukimput ovat tämän kuoren ja rungon sisällä olevan puumaisen kerroksen välissä.
Nokkoskuitu on pitkä, hento, taipuisa ja luja, erityisesti sen märkälujuus on hyvä. 100 % nokkoskangas voidaan pestä vedellä, eikä se kutistu pesussa.

Käyttökelpoista kuitua on luonnonvaraisissa lajikkeissa vain 3-5 % koko kasvista. Saksassa on kehitetty viljelynokkonen, jonka varresta saadaan jopa 13 % kuitua. 

Nokkoskankaan valmistus

Nykyisin nokkoskangasta ei valmisteta teollisesti missään. Käsinkudottua nokkoskangasta saadaan Nepalista, jossa sitä on käytetty jo vuosisatoja kotitalouksissa. Nepalin vuoristokylissä siitä on perinteisesti valmistettu vaatteita, laukkuja, patjoja sekä muita käyttötarvikkeita. Pääasiallisena raaka-aineena käytetään luonnonvaraista jättiläisnokkosta, jonka varret leikataan sadonkorjuussa n. 15 cm:n korkeudelta, jonka ansiosta nokkonen uusiutuu jälleen luonnonvaraisesti.

Sadonkorjuun jälkeen varret niputetaan ja jätetään ulos muutamaksi päiväksi, jolloin poltinkarvojen vaikutus vähenee. Sen jälkeen kuidut erotetaan varresta. Ulkokuori ja sisärunko, jossa kuidut ovat, erotetaan jaloilla polkien. Kuoret jalostetaan tai jätetään kuivumaan nippuina, jotka myöhemmin liotetaan vedessä kuitujen erottamiseksi. Kuituja keitetään edelleen 2-3 tuntia pelkässä vedessä. Myöhemmin lisätään puuntuhkaa, jolloin saadaan alkaaliliuos. Tämä keitetty nokkonen jätetään hautumaan yön yli hiipuvalle nuotiolle. Aamulla kuidut hakataan puunuijalla, jolloin ne puhdistuvat ja loput kasvinosat sekä vaha poistuvat. Lopulta nokkoskuidut kuivataan auringonvalossa.

Kuivatut kuituniput avataan varovasti ja erotellaan. Tämän jälkeen kuidut kehrätään, yleensä värttinällä, langaksi. Värttinä korvaa rukin, koska sitä on helpompi kuljettaa mukana hankalilla ja pitkilläkin matkoilla, iltapuhteina ja kyläillessä. 

Kangas kudotaan yleensä talvisin, jolloin ei ole peltotöitä, tai vapaa-aikoina. Kankaan kutominen tapahtuu perinteisin menetelmin maakangaspuilla tai selkävyökangaspuilla. Kankaiden pituudet vaihtelevat 4-5 metriin ja leveys, selkäkangaspuita käytettäessä, on suorassa suhteessa kutojan selän leveyteen.

Kankaiden värjäys tapahtuu yleisimmin käsityönä kasviväreillä. Väriaineet saadaan esimerkiksi granaattiomenapuun sekä pähkinäpuun kuorista, joista saadaan myös eri sävyjä. Kankaita värjätään myös kemiallisesti koneiden avulla. 

Lähde: Ritva Heikkinen: Nokkonen sisustuspainokankaana. Tekstiilisuunnittelun opinnäytetyö, EVTEK-muotoiluinstituutti, joulukuu 1998.Edellinen sivu




Nokkonen on jo esihistorialliselta ajoilta tunnettu kuitukasvina, josta on valmistettu lankaa ja köyttä. Nykyisin tiedetään jo varmasti, että kivikauden naiset ovat ommelleet nokkosen kuiduista kalaverkkoja.
Löytöjä on melko vähän, koska nokkonen on helposti maatuva. Eläin- ja kasvikuituja hajottavat pieneliöt eivät viihdy pronssiin muodostuvien kuparisuolojen läheisyydessä ja siksi joitakin löytöjä on tehty mm. Tanskassa pronssikautisten hautalöydösten yhteydestä. Nokkosta on kasvanut luonnonvaraisena Suomen alueella jo myöhäisrautakaudella, joten oletetaan että sitä on käytetty kuituna vähintään yhtä paljon kuin pellavaa. Nokkosesta on kudottu palttinasidoksista kangasta.
1600- luvulla nokkonen on ollut Pohjolassa tärkein kuitukasvi, josta on muokattu köysiä ja karkeita verkko- ja säkkikankaita. Siitä on tehty kotimaan hienoimmat tekstiilit ja asusteet valmistamalla siitä myös ohutta lankaa. Nokkosesta valmistetut kankaat olivat arvokkaita ja siksi yleensä vain säätyläisten yksinoikeutta. 1800-luvulla on vielä monessa maassa käytetty nokkosta kankaiden valmistukseen, mutta vähitellen se syrjäytettiin puuvillalla. Toisen maailmansodan jälkeen nokkoskuitu jäi unohduksiin puuvillan noustessa tilalle.

Kuitukasvina nokkonen on siis ikivanha ja Etelä ja Itä-Euroopassa nokkosta viljellään yhä kehruu tarkoituksiin. Etenkin italialaiset ovat pyrkineet jalostamaan pensasmaista nokkosta kuiduksi. Nepalissa valmistetaan paikallisesta nokkosesta kankaita, joista valmistetaan mm. paitoja ja housuja. Täällä sen uusi tuleminen saattaa synnyttää aivan uuden tuotannonalan; nokkosen viljelyn. Ikivanha nokkoskuitu kokeilee paluuta

Nokkosta pidetään ihmiskunnan vanhimpana kuitukasvina, jota käytettiin jo kivikaudella ympäri maailmaa. Sitä ei tiedetä, kudottiinko tuolloin nokkoslangasta kuitua, mutta siitä syntyi kalastusvälineitä, verkkoja ja nyörejä. 1800- ja 1900-luvuilla nokkosta tuotettiin teollisesti tekstiilikuiduksi, kunnes toinen maailmasota katkaisi tuotannon. Suomessa nokkonen uinui unohdettuna tekstiilikuituna 50 vuotta. Nyt nokkosesta syntyy jälleen tuotteita. Langan tuottaminen on kuitenkin kallista puuhaa, joten haasteena on kehitellä parempia kuidutustekniikoita ja kehruumenetelmiä. Tuorein yllätys on ollut huomio, etteivät nokkostekstiilit homehdu.




Nokkoskuitu on joustavampaa kuin pellava, joten se ei rypisti niin helposti. Nokkostuotteet pitävät tuulettamisesta, kuten muutkin luonnonkuidut - kuitu pesee niin itse itsensä. Kaikki tuotteet ovat vesipestäviä. Luonnonvärjäyksen vuoksi suosittelen pesuaineita, joissa ei ole valkaisuaineita. Esimerkiksi pesupähkinät sopivat mainiosti. Huuhteluaineita ei tarvita eikä yli 40 asteista pesuvettä.
Tuotteet siliävät kuumalla höyrysilitysraudalla. Pesun jälkeen nokkoskangas usein tuntuu kovalta mutta se pehmenee pian silittäessä ja käytössä.

Nokkosen ominaisuudet kuitukasvina
Nokkoskuidut ovat puhdasta selluloosaa. Kuidut saadaan kasvin varresta kovan, vahamaisen kuoren alta. Kuitukimput ovat tämän kuoren ja rungon sisällä olevan puumaisen kerroksen välissä.
Nokkoskuitu on pitkä, hento,taipuisa ja luja, erityisesti sen märkälujuus on hyvä. 100 % nokkoskangas voidaan pestä vedellä, eikä se kutistu pesussa.
Käyttökelpoista kuitua on luonnonvaraisissa lajikkeissa vain 3-5 % koko kasvista. Saksassa on kehitetty viljelynokkonen, jonka varresta saadaan jopa 13 % kuitua.
Nokkoskankaan valmistus
Nykyisin nokkoskangasta ei valmisteta teollisesti missään. Käsinkudottua nokkoskangasta saadaan Nepalista, jossa sitä on käytetty jo vuosisatoja kotitalouksissa. Nepalin vuoristokylissä siitä on perinteisesti valmistettu vaatteita, laukkuja, patjoja sekä muita käyttötarvikkeita. Pääasiallisena raaka-aineena käytetään luonnonvaraista jättiläisnokkosta, jonka varret leikataan sadonkorjuussa n. 15 cm:n korkeudelta, jonka ansiosta nokkonen uusiutuu jälleen luonnonvaraisesti.
Sadonkorjuun jälkeen varret niputetaan ja jätetään ulos muutamaksi päiväksi, jolloin poltinkarvojen vaikutus vähenee. Sen jälkeen kuidut erotetaan varresta. Ulkokuori ja sisärunko, jossa kuidut ovat, erotetaan jaloilla polkien. Kuoret jalostetaan tai jätetään kuivumaan nippuina, jotka myöhemmin liotetaan vedessä kuitujen erottamiseksi. Kuituja keitetään edelleen 2-3 tuntia pelkässä vedessä. Myöhemmin lisätään puuntuhkaa, jolloin saadaan alkaaliliuos. Tämä keitetty nokkonen jätetään hautumaan yön yli hiipuvalle nuotiolle. Aamulla kuidut hakataan puunuijalla, jolloin ne puhdistuvat ja loput kasvinosat sekä vaha poistuvat. Lopulta nokkoskuidut kuivataan auringonvalossa.
Kuivatut kuituniput avataan varovasti ja erotellaan. Tämän jälkeen kuidut kehrätään, yleensä värttinällä, langaksi. Värttinä korvaa rukin, koska sitä on helpompi kuljettaa mukana hankalilla ja pitkilläkin matkoilla, iltapuhteina ja kyläillessä.
Kangas kudotaan yleensä talvisin, jolloin ei ole peltotöitä, tai vapaa-aikoina. Kankaan kutominen tapahtuu perinteisin menetelmin maakangaspuilla tai selkävyökangaspuilla. Kankaiden pituudet vaihtelevat 4-5 metriin ja leveys, selkäkangaspuita käytettäessä, on suorassa suhteessa kutojan selän leveyteen.
Kankaiden värjäys tapahtuu yleisimmin käsityönä kasviväreillä. Väriaineet saadaan esimerkiksi granaattiomenapuun sekä pähkinäpuun kuorista, joista saadaan myös eri sävyjä. Kankaita värjätään myös kemiallisesti koneiden avulla.
Lähde: Ritva Heikkinen: Nokkonen sisustuspainokankaana. Tekstiilisuunnittelun opinnäytetyö, EVTEK-muotoiluinstituutti, joulukuu 1998.

1 kommentti:

Voit lisätä tähän kommentisi: